Tämä blogikirjoitus perustuu Onnian Hyvin johdettu -podcast-jakson keskusteluun, jossa vierailevana asiantuntijanamme oli vakavan työuupumuksen kokenut kv-yrityksen johtaja.
”Voisin sanoa, etten tunnistanut olevani uupunut. Olin sitä mieltä, että minua vaivaa jokin ihan muu. Vähän oikeastaan keksin syitä olotilalleni. Ehkä siihen sekoittui se, etten tarkkaan tunnistanut varsinkaan ensimmäisiä merkkejä. Kun kelaan taaksepäin, merkkejä oli ollut varmaan puoli vuotta ennen kuin ymmärsin.”
Ajattelin ensin, että minua vaivaa ikänäkö. Muita oireita olivat huimaus, sydämentykytys ja paniikkihäiriöt. Hain itselleni tutumpia syitä siihen, mistä voisi olla kyse. Olin todella väsynyt. Uni oli kaikista vaikein asia. ”Oli mennyt puoli vuotta pahinta vaihetta. Muistan sen syksyisen illan, kun sanoin puolisolleni, että olen aivan loppu. Mietin edelleen, onko minussa jotain fyysistä vikaa.”
Unettomuutta ja yötöitä
Uupumus tulee salakavalasti. Nukahdin iltaisin hyvin, mutta aloin herätä aikaisemmin ja aikaisemmin. Ensin neljältä, sitten kolmelta, kahdelta…Pärjäsin stressihormonin avulla pitkälle. Olin tehokas ja pidin siitä tunteesta, kun sain asioita aikaiseksi. Aloin tehdä öisin töitä, mikä oli ehkä typerintä mitä voi olla. Päivisin olin kiinni esimiestyössä, erilaisissa tapaamisissa ja presentaatioissa. Ajattelutyö jäi sivuun, kuten helposti käy. Aloitin työt aika usein kahdelta, tein tunnin, puolitoista yöllä. Sitten nukahdin ja heräsin aamulla pirteänä. Jaksoin hyvin.
Myöhemmin lääkäri valaisi, että kaikki tarvitsevat vähintään 7,5–8 tuntia unta. Olen siitä nyt täysin samaa mieltä. Silloin oikeasti ajattelin, että pystyn lyhyempiin uniin, koska en kokenut väsymystä. Nukuin 4–5 tuntia ja homma rullasi hetken aikaa todella hyvin. Yöt olivat perheelliselle hiljaista aikaa tehdä keskittymistä vaativaa työtä. Esimiehenä olen ollut ehkä liiankin auki alaisilleni. Joskus otin aikaa, ettei minulla ollut kymmentä minuuttia päivässä keskittyä omaan työhön. Tämä oli konkreettisesti sellainen merkki, että kynttilä palaa molemmista päistä, vaikka en sitä silloin tajunnut. Sitten aloin herätä vielä aikaisemmin, yhdeltä, kahdeltatoista. Alkoi olla öitä, etten nukkunut enää ollenkaan.
Kielsin tilanteen. Siihen liittyi kohdallani häpeää ja kyvyttömyyden tunnetta. Työn piti olla sellaista, mitä olen aina halunnut. Olen ollut todella kunnianhimoinen. Suunnittelin työuraani tarkkaan ja siihen asti se oli edennyt tavoitteideni mukaisesti. Olin unelmapositiossa, rakastin työtäni.
Pysähdys
Moni sanoi, ettei tilanteessani ole mitään järkeä. En uskonut, enkä ottanut sitä tosissaan. Yhtenä syksyisenä aamuna lähdin taas töihin. Vettä satoi ja oli pimeää. En ollut nukkunut ollenkaan ja niitä öitä oli ollut jo muutamia. Olin käyttänyt yöt nukkumisen sijasta töiden tekoon. Tuli todella lähellä piti -tilanne rekka-auton kanssa liikenteessä ja olin joutua onnettomuuteen. Se pysäytti. Mietin, teenkö tämän perheelleni, lapsilleni, läheisilleni. Kysyin itseltäni, olenko todella näin itsekäs? Tajusin, ettei tästä ilman yöunia selviä.
Kiitän itseäni siitä, että jaksoin hakea apua työterveyshuollosta. Ensimmäiset kontakti eivät tosin olleet hyviä: minulle sanottiin vain, että tee vähän vähemmän töitä. Se ei ollut oikea neuvo minulle. Mietin tosissani, eikö tähän ole jotain nopeaa lääkettä: työmatka on tulossa eikä minulla ole aikaa tällaiseen.
Onneksi puhuessani aiheesta löysin itselleni oikeita henkilöitä kuten työterveyslääkärin, jonka luona kävin myöhemmin säännöllisesti. Sain myös hyvän terapeutin ja mentorin. Ensisijaisesti hain apua unettomuuteen, kunnes koko vyyhti valkeni. Käsitin, mistä laajemmin oli kyse. Se oli kova paikka, ja taistelin uupumisen diagnoosia vastaan. Uupuminen oli minulle epäonnistuminen ja tahra. En pystynyt ottamaan vastaan sitä, että olisin uupunut ja jotenkin kykenemätön työhöni. Mietin paljon, miksi siihen liittyi häpeää, vaikka tämä on niin yleistä?
Toinen asia, joka minut pysäytti, olivat lääkärin sanat. Silloin aktiivista uupumista oli mennyt jo vuoden verran. Nyt oli lopetettava kaikki sykettä nostattava aktiviteetti. Olen aina treenannut paljon ja kovaa. Mitä rankempaa töissä on ollut, sitä rankempaa treeniä olen tehnyt. Itseäni viisaammat neuvoivat, ettei missään nimessä ole hyvä asia nostattaa stressihormoneja myös vapaa-ajalla. Lääkärini sanoi suoraan, ”jos sä jatkat näin, sulla on kolmessa kuukaudessa erittäin vakava riski saada sydänkohtaus.” Uniklinikallakin sanottiin, että et voi olla tosissasi, jos väität pärjääväsi 4–5 tunnin yöunilla. Oli ihanaa, että löytyi asiantuntijoita, jotka sanoivat tämän asian suoraan. Johtajana jää usein aika yksin…
Toipuminen alkaa
Omalla kohdallani muutos oli niin totaalinen, että irtisanouduin. Taustalla kuormitti myös läheisen kuolema, vaikka uupumisen suurin syy oli vaativassa työssä, johon liittyi muun muassa paljon organisaatiomuutoksia ja ihmisten irtisanomisia. Kaikilla ei ole mahdollisuutta irtisanoutua, koska siihen liittyy taloudellisia riskejä. En toisaalta ennusta toipumiselle hyvää, jos uupunut jatkaa samassa työssä. Uupuminen uusii ja kolkuttaa oven takana, jos sama rumba jatkuu. Minullakin oli unettomuuteen viikon, kahden sairauslomia, joilla ei ollut minkäännäköistä merkitystä toipumisen kanssa. Pitää olla todella pitkä tauko, mutta se on käytännössä vaikeaa. Itseni pelasti se, että kaikki työhön liittyvä jäi taakse.
Irtisanoutuminen oli helpottavaa. Kun viimeinen päivä töissä koitti, nukuin putkeen neljä viikkoa. En käytännössä muista ensimmäisestä kuukaudesta mitään. Päätös irtisanoutumisesta oli ollut vaikea, jota olin tehnyt puoli vuotta. En tiennyt vielä silloin, mitä toipuminen oikeasti vaatii. Enkä halunnut sitä edes uskoa. Aktiivisesti siinä meni puoli vuotta, terapiajaksossa paljon pidempään. Muutin konkreettisia arjen toimia, ja paljon piti muuttua myös omassa mielessäni. Muutokset liittyivät alkuun neljään perusasiaan: sosiaalisiin suhteisiin, uneen, ravintoon ja liikuntaan.
Lähdettiin liikkeelle unesta. Liikuntamuotoja piti muuttaa. Stressihormoni oli vienyt minulta läsnäolon ja pehmeät tunteet. Olin muuten hyvin tehokas ja pystyin kylmiin päätöksiin. Tällaisessa tilanteessa läheisimmät kärsivät kaikkein eniten. Kun mieli on koko ajan työpaikalla, se aiheuttaa jatkuvaa läsnäolon puutetta kotona. Akuutissa tilanteessa tätä ei näe itse, mutta eron huomasi tunteissa ja läsnäolossa sitten, kun toipuminen alkoi. Parasympaattisen hermoston löytymiseen auttoivat jooga, meditaatio ja avantouinti. Paikallaan oli myös huumori ja totesinkin, että hyppään mihin vain reikään, että saan itseni kuntoon. Se oli itselleni keino parantaa yöunta. Tein vain matalasykkeistä treeniä puoli vuotta.
Kiitän itseäni, että tässä kävi näin. Kun uuvuin, kävin todella syvissä vesissä – enkä pelkästään tarkoita avantoa. Kun yritän palata ajassa taaksepäin ja miettiä mistä tämä kaikki alkoi, niin olenhan minä ollut todella työorientoitunut ja kunnianhimoinen. En väitä, etteikö työuraa voisi tehdä muun sosiaalisen elämän ja perheen lisäksi, mutta se johdatti minua liikaa. Työ oli minulle liian suuressa roolissa ja ennen kaikkea määritti itseäni. Siitä todennäköisesti johtuu, että koin epäonnistumisen ja häpeän tunteita. Selvitin terapiassa, miksi näin oli ollut. Miksi olin tehnyt sitä niin kovalla hinnalla? Jälkikäteen tuntuu pahalta, että niin monta vuotta meni näin. Olen nyt paljon lempeämpi. Ero aikaisempaan kovuuteeni on todella suuri.
Muiden suhtautuminen uupuneeseen
Lähimmilleni ei tullut yllätyksenä, että olin uupunut. He olivat vain odottaneet, että sanon sen itse ääneen. Tämä on vaikea paikka myös läheisille: miten olla tukena, kuinka lähelle tulla, miten toimia, mitkä ovat työkalut. Tässä on jotain samaa kuin tilanteessa, jossa koettaa tukea toista surussa. Se ei ole helppoa, ei myöskään työyhteisössä. Asia oli esimiehelleni äärimmäisen vaikea. Hän totesi, että ”sä varmaan otat tähän jonkun ajan? Mutta siis kuinka kauan?” Tähän kohtaan työuraa ei siis sattunut paras mahdollinen esimies, mutta en syytä täysin häntä. Omat kriteerini, kunnianhimo ja korkea rima ajoivat minut tähän tilanteeseen.
Työpaikalla en niinkään saanut tukea, tosin omien alaisten suhtautuminen asiaan oli aivan ihanaa. Omalla esimiehellä ei ollut auttamisen työkaluja. Hain muualta ammattiapua, mutta tiedän, että sen saaminen ei ole aina helppoa. Väsyneenä avun hakeminen on muutenkin vaikeaa, kun yksinkertaisesti ei ole voimia. Tästä olisi ollut vaikea nousta yksin, joten myös hyvin lämpimästi suosittelen avun hakemista. Lähellä olevaa uupunutta ihmistä on myös hyvä rohkaista ja auttaa hakemaan apua.
Uupumisen ennaltaehkäisy työyhteisöissä
Olen nimennyt uupumisen tulevaksi kansantaudiksemme. Paljon työpaikoilla tehdään kyselyitä ja tuloksena on, että yli puolet kokee olevansa kuormittuneita tai lähes uupuneita. Tuloksia saatetaan voivotella ja se jää kärjistetysti siihen. Keskijohdolla ei välttämättä ole työkaluja toimia näissä tilanteissa. Työterveyshuollon pitäisi olla läsnä työpaikoilla puhumassa näistä asioista. Usein on niin, että työpaikoilla on kuormittavia toimenkuvia, ne ovat epäselviä tai siellä on jotain muuta taustalla, joista pitäisi mennä sanoista tekoihin. Kulmahuoneessa voivottelu ei auta yhtään mitään. Aika usein näitä asioita torjutaan ja pyyhkäistään maton alle. Työelämässä ei ole tilaa tällaiselle. Nämä ovat vaikeita paikkoja.
Kun tilanne menee pahaksi, se tarkoittaa pitkiä poissaoloja. Johdolla on oltava avaimet ja tarvittava halu puuttua asioihin konkreettisesti. Johtajana pyrin itse kuunteluun ja lähellä oloon niin, että se lähtee proaktiivisesti itsestäni päin. Puhumisen kynnyksen pitää olla matala. Käytin myös omaa esimerkkiäni niissä tapauksissa, joissa aistin uupumista. Uupumus voi tulla kenelle tahansa. Usein henkilöt ovat hyviä suoriutujia. Aina ei tarvitsisi pistää 100 pinnaa peliin, kun 80 riittää. Se on todella vaikeaa sisäistää. Tätä asiaa kävin aktiivisesti puolitoista vuotta terapiassa läpi.
Johtajan uupumus on tabu
Uupumukseen liittyy epäonnistumisen ja häpeän tunnetta. Oman kokemukseni ja kuulemani perusteella se on ollut miesjohtajille jopa häpeällisempää. Ehkä naiset ovat herkempiä avun hakemisessa? Mitä enemmän aiheesta puhutaan ja mitä enemmän ihmiset kertovat omista kokemuksistaan esimerkeillään, sitä varmemmin esirippu laskee. Yksi tabu elintavoissa on ”rankka työ, rankat huvit” -toimintamalli. Meillä Suomessa alkoholi on herkästi kuvioissa ja viikonloppuna nollataan päihteillä. Todella moni on kuvannut minulle, että se auttaa. Mehän tiedämme, miten siinä sitten käy. Parempia palautumis- ja nollauskeinoja voivat olla:
- Liikunnan harrastaminen
- Rajojen asettaminen vapaa-ajan ja työn välille
- Ravitsemuksen tarkastelu
- Irtiotot läheisten kanssa
- Kaikki meilit ja hälytykset pois kännyköistä ja muista laitteista
- Kännykkäparkki kotona – kännykät pois ruokapöydistä ja yhteisistä hetkistä
Lopuksi vielä vinkki uupumuksen kokeneelta:
”Tunnista varhaiset merkit! Kysy itseltäsi näiden neljän mittarin kautta mitä minulle kuuluu: sosiaaliset suhteet, uni, ravitsemus ja liikunta? Hae apua heti, kun tuntuu siltä. Siinä ei ole mitään noloa.
Uupuneen johtajan haastattelun pohjalta kirjoittanut: Katriina Karkulehto
Katriina on perehtynyt hyvinvoinnin, työssä jaksamisen, strategian toimeenpanon ja johtamisen välisiin yhteyksiin. Onnian perustaja, johdon coach ja valmentaja. TkL, KM. Yli 15 v. työura liikkeenjohdon konsulttina ja valmentajana, yritysjohtajana ja organisaatiotutkijana.
Kiinnostuitko Onnian palveluista: johtajuuden lujittamisesta, hyvinvoinnin ja muutoksen johtamisesta, oman kapasiteetin vahvistamisesta tai coachingista? Katso lisää www.onniaservices.fi ja ota yhteyttä